Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.

Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.

Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.

Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.

Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.

Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.

Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???

Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.

Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!

Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!