Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Puntari: Se puuttuva palanen


Sen jälkeen, kun meidän perheen Veera-kissa siirtyi autuaammille hiirestysmaille 17 vuoden ikäisenä talvella 2014, on taloutemme ollut ilman lemmikkiä. Se on ollut helppoa ja huoletonta aikaa: ei karvoja nurkissa, kuraisia tassunjälkiä lattialla ja hoitopaikkojen/hoitajien etsimistä ennen reissuja.
Aikaisemmin meillä oli kissan lisäksi myös koira, joten arki oli senkin puolesta aikataulutettua. Lenkille piti mennä, vaikka ei olisi kelien tai yleisen laiskuuden puolesta huvittanutkaan.

Vaihdos kahden lemmikin kodista nollaan lemmikkiin oli oikeastaan aika kivaa. En ensin isommin kaivannut elukoita, riittihän noissa kahdessa ihmislapsessakin ihan tarpeeksi huolehdittavaa ja sotkujen siivoamista. Reilu vuosi meni ilman karvakaveria mukavasti.
Sitten tytöt kuitenkin kasvoivat kouluikäisiksi kuin varkain tämän kesän aikana. Ja alkoi myös varovaiset kinuamiset ja ihmettelyt, miksei meilläkin voisi olla jotain eläintä.

Koiraihminen oon ollut aina, ja säännöllisin väliajoin ollaan mietitty uuden koiran ottamista. Pentusirkus ei kuitenkaan vielä houkutellut ja sitoohan koira aina omistajansa tiettyyn rytmiin ja aikatauluihin, vaikka onnistuisi saamaan aikuisen, hyvän yksilön jostain ja vältyisi pentuajan työläydeltä.
Niinpä täytyi miettiä jotain muuta vaihtoehtoa. Ja tässä tapauksessa tulimme siihen tulokseen, että pitäähän maalaistalossa kissa olla...!

Tytöille ei kerrottu mitään suunnitelmista. Aloin kesän lopussa varovasti katsella ilmoituksia netissä ja bongasin sieltä pentueen, jonka luovutusaika osui kesäloman loppupuolelle. Lisäksi pennut luovutettiin eläinlääkärin tarkistamina, rokottamina ja madottamina, joten mikään navetantakaa kiinniotettu villipentue ei olisi kyseessä.
Yhteydenotto johti siihen, että pääsimme pentuja luovutusikäisinä katsomaan. Tytöt olivat ihmeissään, kun maastopyöräkisoihin lähtiessä autoon pakattiin myös kissankuljetushäkki. Vasta siinä vaiheessa kerrottiin, että kisareissusta olisi tarkoitus tulla myös kissareissu.
Kotimatkalla poikettiin sitten Hämeenlinnassa pentueen luona ja sieltä mukaamme valikoitui mustavalkoinen (hämmästyttävän paljon entistä kissaamme muistuttava) kollipoika, joka kotimatkalla sai nimen Sulo Eetvartti.

Sulo kotiutui meille hämmästyttävän nopeasti. Se oli kasvattajakodissa oppinut sisäsiistiksi ja ulkoillut emonsa seurassa. Meillä pari ekaa päivää vietettiin sisätiloissa ja sitten opeteltiin varovaisesti ulkoilemaan. Pian pihapiiri ja sen isot puut tulivat tutuiksi.
Sulo on erittäin ihmisrakas ja hellyyden kipeä. Se on välittömästi sylissä kehräämässä, kun tilaisuus tarjoutuu. Tytöt saavat temuta kissan kanssa melkein miten vaan: kynnet pysyvät piilossa ja kehrääminen vaan lisääntyy, kun sitä siirrellään sylistä toiseen. Yöt Sulo nukkuu lähes poikkeuksetta mun vieressä ja rasittavista alkuaikojen aamuherätyksistäkin (hampaat iskettiin niskaan) ollaan päästy eroon.

Tässä yli 3 kuukautta kissaperhe-elämää vietettyä ei voi kuin miettiä, miten paljosta olisimme jääneet paitsi ilman lemmikkiä. Se on todellinen koko perheen ilontuottaja. Kun esikoisen rautoja kiristettiin ja hammassärky sai ihan uudet mittasuhteet, helpotti kipua kummasti se, kun sai lämpöisen ja pehmeän kaverin syliin paijattavaksi. Koulusta ja töistä on mukava tulla kotiin, kun joku on täällä tervehtimässä ja ottamassa vastaan. Niin monta, monta positiivista ja ihanaa asiaa olisi jo jäänyt kokematta ilman Suloa.
Samalla on tullut nähtyä lemmikin hyvä vaikutus lapsiin: vastuuntunto lisääntyy, kun ruokakupit pitää pestä ja ruokia lisätä, kissanpelletit vaihtaa pissa-astiasta ja kissa huolehtia illalla sisälle. Pieniä, mutta tärkeitä juttuja.

Ihmeellisintä tässä on se, että musta on kuin vahingossa tullut kissaihminen! En olis ikinä pystynyt kuvittelemaan, että kissaan voi näin lyhyessä ajassa kiintyä näin paljon.
Tuntuu, että jokin pieni, elämästä puuttunut palanen, on täyttynyt suloisella kehräyksellä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti