"Mä olen Tiina ja mä olen tapakristitty".
Sanat kaikuivat pitkin opettajankoulutuslaitoksen valkoisia seiniä kuin missäkin alkoholistiparantolassa. Oli aloiteltu opiskeluihin kuuluvaa uskonnon kurssia ja kaikkien piti kertoa esittelykierroksella suhtautumisestaan uskontoon ja uskomiseen.
Tapakristitty kuvasi silloin parhaiten sitä, mitä uskomisesta ja kirkosta ajattelin. Pinnan alla oli kytenyt jo jonkin aikaa ajatus, että pitäisiköhän mennä ja erota kirkosta. Mitä muuta kirkko ja seurakunta tarjosi, kuin luutuneita ikiaikaisia tapoja ja tiukkapipoista menoa? Siis ihan jotain muuta kuin mitä parikymppinen opiskelijaneito elämäänsä tarvitsi.
Muistan, kuinka vastenmieliseltä jo rippikoulu tuntui. Meille tuli nuoreniltaan puhumaan yhden srk-työntekijän täydellinen tytär, joka kaiken lisäksi oli löytänyt Jeesuksen. Mua ällötti, vaikka salaa olin ehkä eniten kateellinen. Tuolle tyypille, jolla jo muutenkin on kaikkea, ilmestyy sitten vielä joku pyhä henkikin!
Rippileiri oli henkistä kärsimystä alusta loppuun saakka ja ensimmäisten ehtoollisviinien kulauttamisen jälkeen olin erittäin onnellinen, että velvollisuudet seurakuntatoiminnassa oli täytetty.
Kyseenalaistin koko kirkkohihhuloinnin vahvasti opiskeluvuosieni ajan. Kun kaverini vauva kastettiin, kysyin häneltä tiukkaan sävyyn miksi? "Se nyt vaan on tapa, vähän niinku juhannuskännit" vastasi kaverini. Hyvien naurujen lisäksi sain syyn pohtia omaa uskomistani tai uskomattomuuttani vielä lisää.
Kirkosta eroaminen kuitenkin jäi. En vaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikojen tiimellyksessä tapasin myös mukavan miehen, jonka kanssa suhde alkoi syventyä joksikin vakavaksi. Alettiin ajatella pysyvämpää sitoutumista, avioliittoa. Hääpäivä lyötiin lukkoon, kirkko ja pappi varattiin. Niin, koska se on tapa...
Aviovuodet vierivät. Seikkailut maailman merillä jatkuivat. Tuli syksy 2006. Istuin silloisen työpaikkani liikuntasalin lattialla kuuntelemassa gospel-muusikko Pekka Simojoen konserttia. Konsertin loppupuolella mulle tuli yhtäkkiä ihan valtavan hyvä ja rauhallinen tunne. Sellainen käsittämättömän luottavainen olo, että tapahtui tässä maailmassa ihan mitä tahansa, pohjimmiltaan kaikki on hyvin.
Takana oli silloin äärimmäisen raskas vuosi. Isäni oli sairastunut vakavasti ja käynyt läpi rankan leikkauksen ja syöpähoidot, mies joutunut liikenneonnettomuuden myötä yli puolen vuoden sairaslomalle, oltiin aloitettu ja saatettu loppuun yksi maatalon remontti ja siinä sivussa kannettu vielä yhtä suhteellisen raskasta henkilökohtaista murhetta. Oltiin liikuttu monessa mielessä henkisen jaksamisen äärirajoilla.
Simojoen konsertin jälkeen hyvä olo jatkui ja tunne siitä, että tällä maapallolla meitä pitää turvassaan jokin suurempi juttu, vain vahvistui. Elämässä kääntyi tietyllä tavalla uusi sivu. Ihan konkreettisestikin, sillä murheiden pilvi haihtui yltämme tehtyäni vain muutama viikko konsertin jälkeen positiivisen raskaustestin.
Suhtautumiseni uskoon ja uskomiseen, ylipäätään seurakuntaan, on muuttunut aika ratkaisevasti viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Lasten syntymisen myötä kodissamme vietettiin kastejuhlia (ei pelkästään, koska se on tapa, vaan koska halusimme niin), löysin mukavaa toimintaa seurakunnan perhe- ja lapsikerhoista ja sittemmin ystävien houkuttelemana myös seurakunnan kuorosta.
Ihaninta on ollut huomata, että seurakunnassa ei tarvitse olla yhtään hihhuli, vaan saa olla oma entinen itsensä. Minun tapani uskoa on ihan yhtä arvokas kuin jonkun muun tapa. Vaikka sitä ei joka ilta menekään kädet ristissä nukkumaan, niin sekin riittää, jos joskus vaikka lenkillä hölkötellessään tai mettässä patikoidessaan muistaa luoda pari mukavaa ajatusta yläkertaan. Pohjimmiltaan itse ajattelen kristittynä olemisen olevan lämpöä ja hyvyyttä läheisiä kohtaan, ei mitään sen suurempaa tai mahtipontisempaa.
Näin jälkikäteen ajateltuna murrosiän ja varhaisten aikuusvuosien kapina ja kyseenalaistaminen kuului kai niihin ikävuosiin. Jos muistelen lapsuuttani, silloin elin vahvasti mukana seurakunnan kerhojen ja myöhemmin alaluokkien uskontotuntien Raamatun kertomukset. Pääsiäisen ja joulun ihmeet olivat mielestäni maailman kauneimpia kertomuksia silloin, ihan niinkuin ovat tänäkin päivänä.
Yhä edelleen uskon, että satoja vuosia sitten talliin syntyi pieni lapsi ja paimenien eteen kedolle ilmestyi enkeli ilmoittamaan tämän ilouutisen.
Sen tarinan äärelle on hyvä hiljentyä tähänkin jouluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti